(Tämä kirjoitus edustaa Vapauta Uhri ry:n kantaa. Helsingin diakonissalaitos ei ole ollut mukana laatimassa kirjoitusta).
Helsingin sanomat uutisoi huhtikuussa vakavista puutteista poliisin ihmiskauppatutkinnoissa. Ihmiskauppaan liittyviä tapauksia ei usein oteta tutkintaan lainkaan tai ne tutkitaan puutteellisesti. Lisäksi Ylen haastattelema asiantuntija totesi, että HS:n artikkelista välittyy viesti, että ihmiskaupparikosten tutkinta ei ole tehokasta, eivätkä uhrien oikeudet toteudu.
Ihmiskaupparikosten tutkiminen ei kuitenkaan ole ainut asia joka Suomessa mättää. Yhtä hälyttävää on se, että tarjolla oleva apu ei Suomessa tavoita ihmiskaupan uhreja. Tästä hyvänä esimerkkinä on yhdistyksemme Vapauta Uhri ry:n ja Helsingin Diakonissalaitoksen syksyllä 2020 käynnistämät psykososiaalisen tuen vertaistukiryhmät ihmiskaupan uhreille. Vaikka ihmiskaupan uhrien avuntarve on huutava, ja vaikka ihmiskaupan uhrien oikeus apuun on kirjattu lainsäädäntöön, niin silti tieto tarjolla olevasta avusta ei oman toimintamme osalta kulkeutunut kuin muutamalle ihmiskaupan uhrille. Syyt ovat varsin hämmentäviä.
Ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmä on ylikuormittunut, eikä sillä ole tarpeeksi henkilöresursseja ohjata asiakkaita saatavilla olevan avun piiriin. Vaikka oman toimintamme kohdalla teimme yhteistyösopimuksen auttamisjärjestelmän kanssa asiakasohjauksesta, ei tieto kulkeutunut toivotusti. Syyksi ilmoitettiin ajanpuute, sekä tarve priorisoida lakisääteisiä tehtäviä. Tilanne on jo itsessään absurdi, sillä jos auttamisjärjestelmällä instanssina ei ole aikaa informoida ihmiskaupan uhreja tarjolla olevista avun muodoista, niin oma mahdollisuutemme tavoittaa asiakkaat on lähes nolla, sillä tietoturvalakien ja -asetusten vuoksi asiakastietojen luovutus kolmannelle osapuolelle on laissa kiellettyä ilman asianomaisen henkilön lupaa. Tästä herää väistämättä kysymys, onko auttamisjärjestelmä kykenemätön palvelemaan kohderyhmän todellista palvelutarvetta? Jos ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmässä työskentelevät virkamiehet ovat niin kuormittuneita muista työtehtävistä, etteivät he ehdi ohjata uhreja avun piiriin, niin mikä ylipäätään on koko auttamisjärjestelmän funktio?
Toinen syy sille, että apu ei tavoita uhreja näyttää olevan järjestökentän hajanaisuus. Meidän tapauksessamme sopimus asiakasohjauksesta oli tehty myös Rikosuhripäivystyksen kanssa. Heiltä ei kuitenkaan ohjautunut ryhmiimme asiakkaita, ja syyksi ilmoitettiin ryhmien luonne, erityisesti rikoksen uhriksi joutumiseen perustuva ryhmätoiminta. Alusta asti olimme kuitenkin painottaneet, että ryhmissä ei ole tarkoitus työstää traumaa tai puhua omasta rikosprosessista, vaan tarjota psykososiaalista tukea, joka edesauttaa asiakkaiden toipumista ja kotoutumista. On hämmentävää, että selvästi sanoitettu ryhmien tarkoitus voi kääntyä järjestökentällä täysin vääräksi käsitykseksi ryhmien sisällöstä.
Erityisen ikäväksi asian tekee se, että ihmiskaupan uhreilla on kansainvälisiin sopimuksiin, EU-lainsäädäntöön ja kansalliseen lainsäädäntöön perustuen oikeus saada tarpeisiinsa vastaavaa apua, tukea ja suojelua. Tämä tulee selkeästi esiin myös toukokuun alussa julkaistussa valtioneuvoston ihmiskaupan vastaisessa toimintaohjelmassa. Jos Suomessa tämä oikeus avunsaantiin estyy ajanpuutteen, resurssipulan ja tarjotun toimintamuodon väärinymmärtämisen takia, olisi syytä miettiä uudestaan niitä syitä, miksi ja kenelle tätä työtä tehdään. Nykyisellä toimintamallilla ytimessä ei näytä olevan ihmiskaupan uhriksi joutuneiden ihmisten auttaminen, vaan omien sulkien kiillotus.
Surullisin seikka asiassa on se, että moni ihmiskaupan uhri olisi hyötynyt vertaistukiryhmistä, mutta jäi nyt niiden ulkopuolelle itsestään riippumattomista syistä. Niiden ihmiskaupan uhrien palaute, jotka lopulta löysivät tiensä ryhmiimme aktiivisen etsimistyön kautta vastaanottokeskuksista, (7 ihmiskaupan uhria, yhteensä 38 käyntikertaa) oli todella positiivista.
”I learnt a lot in the group. Before I started meeting up with the group I was really down with a bad life problem that are tormenting me every day, to the extent that I thought of taking my life several times. I thought I was all alone in this kind of sex trafficking situation, that I don’t deserve live. But when I started attending the support group I got a lot of support in the group. …”
”I hope that the group continue in the future so that many people in this kind of trafficking situation will know that they are not alone, there are people with similar situation like them, and learn how to get strength from others and how to be strong because it is not easy to find yourself in sex trafficking situation, it is the most worst thing to happen to anybody. So we need support, we need encouragement, we need care, we want our happiness back to us. If this group holds in the future it will save so many lives because we feel empty in our body, we do not have any power in us, all we see inside us is the bad things that happened to us, it is difficult to forget but with the help of the group, I believe so many lives will be saved in the future.”
Yhdistyksemme kysymys on, mitä voisimme tehdä, että järjestömme (tai muidenkaan järjestöjen) ammattitaidolla ja pitkällä kokemuksella antama tuki ei jäisi palvelujärjestelmän toimimattomuuden ja järjestökentän yhteistyön toimimattomuuden jalkoihin, vaan voisi oikeasti tavoittaa apua tarvitsevat ihmiset?
Lisäksi keskusteluun olisi nostettava muut auttamistyön esteenä olevat seikat, kuten järjestöjen rahoitus ja erityisesti pienten yhdistysten vaikeus saada STEA:n rahoitusta, vahvat näkemykselliset ristiriidat järjestökentällä, työryhmien kokoonpanon painottuminen aina samoihin järjestöihin sekä ylipäätään se fakta, että nyt valtaosa uhreista jää ilman psykologista ja psykososiaalista tukea.
Pia Rendic